13. marraskuuta 2014

THANKFUL

Kuten osa varmaan tietääkin, tapahtui maanantaina iltapäivällä auto-onnettomuus. Onnettomuudessa menehtyi mun ystävä, ja yksi joutui sairaalaan. Ajattelin aluks, että en aijo kirjottaa tästä mitään tänne. Tulin kuitenkin toisiin ajatuksiin, koska haluan jakaa sen mitä mulla on mielen päällä. Siltikin tuntuu, että mikään sana ei oo tarpeeks suuri kuvailemaan edes pientä osaa siitä, mitä mä haluaisin sanoa.

IMG_9473 Oon nyt tässä tän viikon vaan maannut kotona, ja ajatellu kaikkea ihan toden teolla. Yks päälimmäisistä asioista on se, että oon tajunnut kuinka turhaa kaikki riiteleminen on. Oon ymmärtänyt sen, että mikään mitä jonkun sun läheisen kanssa sattuu, ei saa pilata sitä. Mä en aijo hukata enää sekuntiakaan olemalla ylpeä, itsepintanen ja samalla onneton. Ihan sama kestä on kyse, on ihan turhaa viedä itseltään energiaa vaan siksi, että voi näyttää vahvalta ulospäin. On ihan okei tuntea pahaa oloa, on ihan okei myöntää että on tehnyt väärin. On myös ihan okei tehdä väärin, ja epäonnistua. Se että käyttää aikaansa vihaamalla jotain toista, on vaan pelkkää itsekkyyttä, joka kostautuu itsellekin myöhemmin. Edes muutaman minuutin käyttäminen siihen on tuhlaamista. Se vie koko ajan hetkiä pois siitä, millon sä voisit olla onnellinen.

IMG_6106 Kun jotain tällasta tapahtuu, se saa ihmiset tiivistymään yhteen ja oikeesti pysähtymään kerrankin ajattelemaan kunnolla ja miettimään, mikä oikeesti on tärkeintä. Se on inhottavaa, että näin järkyttävä asia saa vasta ihmiset heräämään. Mä tiedän, että mun blogia lukee moni ajokortin juuri saanut taikka pian saava. Toivonkin, että painasitte tän tapahtuman syvälle teidän takaraivoon, ettei tällasta tarvis tapahtua enää koskaan uudestaan. Kuolema on järkyttävä asia jo itsessään, mutta kun on kyse nuoresta henkilöstä, se usein järkyttää vielä enemmän.

IMG_5663 Musta on hienoa, että tällanen asia koskettaa niitäkin, jotka ei edes välttämättä henkilöitä ole tuntenut. Se on hienoa, että sen seurauksena ne ihmiset voi oppia jotain uutta itsestään, tai ylipäätään elämästä. Mun on kuitenkin aivan pakko sanoa, että tässäkin asiassa on rajansa. Mä mietin itsekin aina itkukohtausten jälkeen, että onko mulla edes oikeus tuntea näin? Onko mulla edes oikeutta sanoa, että musta tuntuu todella paskalta. Mikään mitä mä tunnen, ei varmastikaan vedä vertoja sille tuskalle, mitä näiden henkilöiden perheet tuntee. Jokanen facebook päivitys tästä aiheesta sai mut itkemään vaan lisää, joten en edes halua kuvitella, miltä omaisista voi tuntua. En tiedä oliko tässä mun koko tarinassa mitään pointtia, halusin vaan tulla purkamaan ajatuksia. Olkaa ihmiset nöyriä, pysykää nöyrinä ja olkaa kiitollisia kaikesta mitä teillä on.

IMG_9498 Mä omistan tän postauksen kaikille niille, ketkä tietää olevansa mulle rakkaita. Kiitos, että olette siinä.

16 kommenttia: